KKO:2000:106

Osakeyhtiö - Hallituksen jäsen - Hallitus - Selvitystila

Vahingonkorvaus - Syy-yhteys

Osakeyhtiön oma pääoma oli tilinpäätöksen mukaan menetetty. Yhtiön hallitus ei kuitenkaan kutsunut yhtiökokousta käsittelemään selvitystilaan asettamista ja laiminlöi ryhtyä osakeyhtiölain 13 luvun 2 §:ssä säädettyihin toimenpiteisiin myös silloin, kun yhtiö, jonka pääomatilanne ei ollut korjaantunut, olisi tullut asettaa selvitystilaan. Kysymys menettelyn syy-yhteydestä velkojan vahinkoon, kun osa tämän sittemmin maksamatta jääneistä saatavista oli syntynyt jo ensimmäisen laiminlyönnin jälkeen mutta ennen kuin yhtiö olisi tullut asettaa selvitystilaan. Vrt. KKO:1990:177 KKO:1991:55

Vahvennettu jaosto

OYL 13 luku 2 § (687/1983)
OYL 15 luku 1 §

Turunseudun käräjäoikeuden tuomio 1.4.1998

A, B ja C olivat perustaneet 24.8.1988 kaupparekisteriin merkityn D Oy:n (jäljempänä yhtiö), jonka osakepääoma oli ollut 15 000 markkaa. A, B ja C olivat omistaneet kukin kolmasosan yhtiön osakekannasta ja kuuluneet kukin yhtiön hallitukseen B:n toimiessa sen puheenjohtajana. A oli ollut yhtiön toimitusjohtaja. B ja C olivat myöhemmin eronneet yhtiön hallituksesta, mikä oli 4.4.1995 saapuneen ilmoituksen perusteella merkitty kaupparekisteriin 26.4.1995.

Yhtiö oli asetettu konkurssiin 23.8.1995.

Mainitsemillaan perusteilla käräjäoikeus katsoi selvitetyksi, että yhtiön oma pääoma oli ollut tilinpäätöksestä 31.5.1991 alkaen menetetty niin, että yhtiön hallituksen olisi osakeyhtiölain 13 luvun 2 §:n 1 momentin (687/1983) mukaan tullut ryhtyä lainkohdassa säädettyihin toimenpiteisiin.

Yhtiö oli toiminut yhteistyössä Kansalliskortti Oy:n (rahoitusyhtiö) kanssa siten, että yhtiö oli huolehtinut osamaksusopimuksin myytyjen, rahoitusyhtiölle takaisinoton kautta palautuneiden veneiden myymisestä niin, että kauppahinnat oli tilitetty rahoitusyhtiölle, jolta yhtiö oli erikseen laskuttanut myyntiprovisionsa. Asiassa oli riidatonta, että yhtiö oli 23.12.1991 - 14.11.1994 myynyt 21 rahoitusyhtiölle kuulunutta venettä myyntihinnaltaan yhteensä 1 181 500 markkaa niin, että kauppahintoja oli jätetty rahoitusyhtiölle tilittämättä ja käytetty yhtiön tarpeisiin. Yhtiön kirjanpidossa tilittämättömiä kauppahintoja osoittaneen ennakkomaksuvelkatilin saldo oli ollut 31.5.1992 päivätyssä tilinpäätöksessä 474 100 markkaa, 31.5.1993 päivätyssä tilinpäätöksessä 986 500 markkaa ja 31.5.1994 päivätyssä tilinpäätöksessä 1 039 160 markkaa. Ennen 31.5.1995 päivätyssä tilinpäätöksessä suoritettua täsmäytyskirjausta tilin saldo oli ollut 758 960 markkaa. Käräjäoikeus katsoi mainitsemillaan perusteilla selvitetyksi, että tilin saldo 31.5.1995 oli osoittanut yhtiöllä rahoitusyhtiölle olleen velan määrän. Kauppahintojen tilittämättä jäämisestä oli aiheutunut rahoitusyhtiölle sen vaatimusta vastaava 758 960 markan vahinko.

Asiassa oli edelleen riidatonta, että rahoitusyhtiö oli 15.2.1995 päivätyn laskun mukaan myynyt yhtiölle 53 venettä, johon sisältyivät edellä mainitut 21 jo aikaisemmin myytyä venettä. Kauppahinta oli ollut 2 150 000 markkaa, josta yhtiö oli maksanut 150 000 markkaa lopun jäädessä maksamatta. Mainitsemillaan perusteilla käräjäoikeus katsoi A:n hyötymistarkoituksessa erehdyttäneen rahoitusyhtiön edustajaa ainakin salaamalla sen, että huomattava osa kaupan kohteena olleista veneistä oli myyty jo aikaisemmin eteenpäin ja ettei hänellä ollut ollut tarkoitustakaan maksaa kauppahintaa sovituin tavoin. Erehdyttämisen seurauksena rahoitusyhtiön edustaja oli tehnyt 15.2.1995 päivätyssä laskussa tarkoitetun venekaupan, jonka kauppahinnasta oli 2 000 000 markkaa jäänyt maksamatta. Jo aikaisemmin myytyjen veneiden osalta rahoitusyhtiölle aiheutunut vahinko ei ollut johtunut 15.2.1995 tehdystä kaupasta. Näiden veneiden osuus kauppahinnasta oli ollut 674 000 markkaa. Muun muassa näillä perusteilla käräjäoikeus katsoi, että rahoitusyhtiölle aiheutuneen vahingon määrän oli tältä osalta ollut 1 326 000 markkaa.

A oli yhtiön hallituksen jäsenenä laiminlyönyt osakeyhtiölain 13 luvun 2 §:n 1 momentissa (687/1983) säädetyn velvollisuutensa ryhtyä lainkohdassa säädettyihin toimenpiteisiin ja sallinut yhtiön toiminnan jatkumisen. Tästä oli aiheutunut, että yhtiö oli velkaantunut rahoitusyhtiölle välitettävien veneiden kauppahintojen jäädessä tilittämättä ja 15.2.1995 tehdyn kaupan kauppahinnan jäädessä maksamatta edellä kerrotuin tavoin. A:n oli lisäksi edeltä ilmenevillä sekä käräjäoikeuden muutoin mainitsemilla perusteilla selvitetty syyllistyneen 23.12.1991 - 14.11.1994 myytyjen veneiden kauppahintojen osalta kavallusrikoksen tunnusmerkistön täyttävään menettelyyn ja 15.2.1995 tehdyn kaupan osalta petosrikoksen tunnusmerkistön täyttävään menettelyyn.

A, B ja C olivat yhtäpitävästi kertoneet, että yhtiön asioita oli hoitanut käytännössä A yksin. Myös muu jutussa esitetty näyttö tuki heidän kertomuksiaan. Käräjäoikeus katsoi, ettei esitetyn näytön perusteella voitu katsoa selvitetyksi, että B ja C olisivat yksissä tuumin A:n kanssa jättäneet 23.12.1991 - 14.11.1994 myytyjen veneiden kauppahintoja tilittämättä rahoitusyhtiölle tai erehdyttäneet rahoitusyhtiön edustajan tekemään 15.2.1995 tehdyn kaupan. He eivät siten olleet korvausvelvollisia rikosperusteella.

Käräjäoikeus katsoi mainitsemillaan perusteilla selvitetyksi, että B ja C olivat eronneet yhtiön hallituksen jäsenyydestä 17.11.1994. Osakeyhtiön hallituksen jäsenen vastuun kannalta on ratkaisevaa se, milloin hän on eronnut hallituksesta. Sillä, milloin ero on ilmoitettu tai merkitty kaupparekisteriin, ei ole merkitystä (ks. KKO 1972 II 14).

B:n ja C:n olisi yhtiön hallituksen jäseninä 17.11.1994 saakka tullut tutustua yhtiön tilinpäätöksiin, havaita, että yhtiön oma pääoma oli menetetty ja ryhtyä toimiin yhtiön asettamiseksi selvitystilaan. Sillä, että B ja C olivat olleet passiivisia hallituksen jäseniä, ei ollut heidän vastuutaan poistavaa merkitystä.

B ja C olivat siten hallituksen jäseninä laiminlyöneet osakeyhtiölain 13 luvun 2 §:n 1 momentissa (687/1983) säädetyn velvollisuutensa ryhtyä toimenpiteisiin yhtiökokouksen kutsumiseksi koolle käsittelemään kysymystä yhtiön asettamisesta selvitystilaan ja sallineet yhtiön toiminnan jatkumisen. Tästä oli aiheutunut, että yhtiö oli velkaantunut rahoitusyhtiölle välitettävien veneiden kauppahintojen jäädessä tilittämättä edellä kerrotuin tavoin.

Mikäli B ja C olisivat menetelleet osakeyhtiölain 13 luvun 2 §:n 1 momentissa (687/1983) tarkoitetulla tavalla, yhtiö olisi asetettu selvitystilaan viimeistään vuonna 1992. Myöskään 15.2.1995 päivättyä kauppaa ei olisi tällöin tehty eikä rahoitusyhtiölle olisi aiheutunut tuon kaupan tuottamaa vahinkoa. Kauppa oli kuitenkin tehty B:n ja C:n erottua yhtiön hallituksesta. Vahinko oli aiheutunut A:n rangaistavaksi säädetystä teosta. Sen vuoksi B ja C eivät olleet velvollisia suorittamaan rahoitusyhtiölle tältä osalta vaadittua korvausta.

Käräjäoikeus totesi, että osakeyhtiölain 15 luvun 4 §:n mukaan vahingonkorvauksen sovittelusta on voimassa, mitä vahingonkorvauslain 2 luvussa on säädetty. Vahingonkorvauslain 2 luvun 2 §:n 2 momentin mukaan vahingonkorvausta voidaan sovitella, jos korvausvelvollisuus harkitaan kohtuuttoman ankaraksi ottaen huomioon vahingon aiheuttajan ja vahingon kärsineen varallisuusolot ja muut olosuhteet. Jos vahinko on aiheutettu tahallisesti, on kuitenkin täysi korvaus tuomittava, jollei erityisistä syistä harkita kohtuulliseksi alentaa korvausta.

B:llä ja C:llä oli normaalit pienyrittäjän tulot ja varallisuus. Täyden korvauksen tuomitseminen olisi johtanut siten ilmeisesti siihen, että he olisivat menettäneet kaiken omaisuutensa. Rahoitusyhtiölle korvauksen määrällä ei taas ollut oleellista merkitystä. B:n ja C:n tuottamus ei ollut ollut erityisen törkeää. Sen vuoksi käräjäoikeus katsoi, että korvaus oli heidän osaltaan soviteltava 400 000 markaksi.

Näillä ja muilla mainitsemillaan perusteilla käräjäoikeus rahoitusyhtiön, joka nykyiseltä nimeltään oli Merita Asiakasrahoitus Oy, kanteesta muun muassa velvoitti B:n ja C:n yhteisvastuullisesti suorittamaan rahoitusyhtiölle vahingonkorvausta 400 000 markkaa korkoineen.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Simola.

Turun hovioikeuden tuomio 27.1.1999

B ja C valittivat hovioikeuteen vaatien, että heidän maksettavakseen tuomittava vahingonkorvaus alennetaan sitä sovitellen 100 000 markkaan tai ainakin alennetaan 284 860 markkaan. Valituksensa perusteina B ja C lausuivat, että korvausvelvollisuuden lähtökohtana olevan vahingon määrä oli se, mitä yhtiön velat rahoitusyhtiölle olivat lisääntyneet ajalla 31.5.1992 - 31.5.1995 eli 284 860 markkaa, koska päätös selvitystilaan asettamisesta olisi osakeyhtiölain 13 luvun 2 §:n 1 momentin (687/1983) mukaisesti pitänyt tehdä vasta tilinpäätöksen 31.5.1992 perusteella ja koska yhtiö olisi voinut jatkaa toimintaansa ainakin 31.5.1992 asti. B ja C olivat olleet yhtiössä vain passiivisia hallituksen jäseniä ja heidän tuottamuksensa oli ollut lievä. Nämä seikat sekä B:n ja C:n taloudellinen asema huomioon ottaen käräjäoikeuden tuomitsema korvaus oli määrältään kohtuuton.

Hovioikeus totesi, että osakeyhtiölain 13 luvun 2 §:n mukaan (687/1983) jos hallitus tilinpäätöstä laadittaessa tai muutoin oli havainnut yhtiön oman pääoman pienemmäksi kuin kolmasosa osakepääomasta, hallituksen oli ollut mahdollisimman pian kutsuttava yhtiökokous koolle käsittelemään yhtiön asettamista selvitystilaan. Yhtiö oli ollut asetettava selvitystilaan, jollei viimeistään seuraavana tilikautena tilinpäätöstä käsittelevässä varsinaisessa yhtiökokouksessa ollut hyväksytty kokouskutsun toimittamisaikana vallitsevaa tilannetta osoittavaa, yhtiön tilintarkastajan tarkastamaa tasetta, jonka mukaan yhtiön oma pääoma oli ollut vähintään puolet osakepääomasta.

Edelleen hovioikeus totesi, että osakeyhtiölain 15 luvun 1 §:n mukaan hallituksen jäsen on velvollinen korvaamaan vahingon, jonka hän on toimessaan tahallisesti tai tuottamuksesta aiheuttanut osakeyhtiölakia rikkomalla. Oikeuskäytännössä on katsottu, että jos hallitus laiminlyötyään yhtiökokouksen koollekutsumisen osakeyhtiölain 13 luvun 2 §:n mukaisessa tilanteessa on jatkanut yhtiön toimintaa, sen jäsenet ovat vastuussa yhtiön velkojalle näin aiheutuneesta vahingosta. Vahingon määrä on velkojen lisäys aikana, jolloin yhtiö on harjoittanut toimintaa osakeyhtiölain säännösten vastaisesti. (KKO 1990:177 ja 1991:55).

Käräjäoikeuden toteamin tavoin yhtiön osakepääoma oli ollut menetetty 31.5.1991 päättyneeltä tilikaudelta lukien, mutta yhtiön hallitus ei ollut ryhtynyt osakeyhtiölain edellyttämiin toimenpiteisiin. Yhtiö oli jättänyt tilittämättä 23.12.1994 ja 14.11.1994 välisenä aikana myytyjen veneiden kauppahintoja rahoitusyhtiölle siten, että velan määrä 31.5.1992 oli ollut 474 100 markkaa, 31.5.1993 896 500 markkaa ja 31.5.1994 1 039 160 markkaa. Ennen 31.5.1995 tehtyä tilinpäätöksen täsmäytyskirjausta velan määrä oli ollut 758 960 markkaa.

B ja C olivat olleet vastuussa velan kasvusta osakeyhtiölain 13 luvun 2 §:ssä säädetyin tavoin 31.5.1991 jälkeen heidän hallituksesta eroamiseensa saakka. Kuten käräjäoikeuskin oli perusteluissaan lausunut, ei voitu katsoa, että B ja C eivät olisi eronneet yhtiön hallituksesta 17.11.1994. Rahoitusyhtiö oli ilmoittanut, että yhtiön velka rahoitusyhtiölle oli kasvanut koko ajan ja että kauppahintoja oli 14.11.1994 ollut tilittämättä 1 181 500 markkaa. Tätä ilmoitusta ei ollut riitautettu. Yhtiön tilinpäätösten mukaan velka oli kehittynyt edellä kerrotuin tavoin. Vaikka rahoitusyhtiö ei ollut esittänyt selvitystä velan määrästä 17.11.1994, sen määrän oli täytynyt tuolloin olla, kun B ja C eivät muuta väittäneet, vähintään käräjäoikeuden toteama, rahoitusyhtiön vaatimusta vastaava 758 960 markkaa.

Asiassa ei ollut ilmennyt perustetta sovitella korvausvelvollisuutta enempää kuin käräjäoikeus oli tuomiossaan tehnyt.

Näillä ja muutoin käräjäoikeuden lausumilla perusteilla hovioikeus jätti käräjäoikeuden tuomion lopputuloksen pysyväksi.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Tulenheimo, Leinonen ja Uusitupa. Esittelijä Katriina Heiskanen.

MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA

B:lle ja C:lle myönnettiin valituslupa. Valituksessaan he toistivat hovioikeudessa esittämänsä vaatimukset perusteineen.

Merita Asiakasrahoitus Oy vastasi valitukseen.

KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU

Perustelut

Asianosaiset ovat muutoksenhaussa olleet yksimielisiä siitä, että yhtiön oma pääoma on menetetty yhtiön 31.5.1991 päättyneen tilikauden aikana. Osakeyhtiölain 13 luvun 2 §:n 1 momentin 1 virkkeen (687/1983) mukaan yhtiön hallituksen, jonka on viimeistään tilinpäätöstä laatiessaan täytynyt havaita pääomavajaus, olisi tämän jälkeen mahdollisimman pian tullut kutsua yhtiökokous koolle käsittelemään yhtiön asettamista selvitystilaan. Hallitus ei kuitenkaan ole näin menetellyt.

Osakeyhtiölain 13 luvun 2 §:n 1 momentin 2 virkkeen (687/1983) mukaan yhtiö olisi tullut asettaa selvitystilaan, kun viimeistään seuraavana tilikautena tilinpäätöstä käsittelevässä varsinaisessa yhtiökokouksessa eli 28.9.1992 pidetyssä, 31.5.1992 päättyneeltä tilikaudelta laadittua tilinpäätöstä käsitelleessä varsinaisessa yhtiökokouksessa ei ole vahvistettu lainkohdassa tarkoitettua yhtiön pääomatilanteen parantumista osoittavaa tasetta, vaan yhtiön oma pääoma on edelleen ollut negatiivinen. Yhtiökokouksen laiminlyödessä päättää yhtiön selvitystilaan asettamisesta olisi hallitus osakeyhtiölain 13 luvun 2 §:n 1 momentin 3 virkkeen (687/1983) mukaan ollut velvollinen hakemaan sellaista päätöstä tuomioistuimelta. Näin ei kuitenkaan ole menetelty, vaan yhtiö on jatkanut toimintaansa, kunnes se on 23.8.1995 asetettu konkurssiin.

Riidatonta on, että yhtiö on muun muassa 23.12.1991 ja 14.11.1994 välisenä aikana alempien oikeuksien tuomioista ilmenevällä tavalla velkaantunut rahoitusyhtiölle yhteensä 1 181 500 markkaa. Velkaantuminen on tapahtunut vähitellen siten, että esimerkiksi tilinpäätöksessä 31.5.1992 velkojen määrä on ollut 474 100 markkaa. Edelleen riidatonta on, että kyseisiä velkoja on myöhemmät suoritukset huomioon ottaen jäänyt lopullisesti maksamatta 758 960 markkaa.

Yhtiön hallitukseen ovat edellä mainittuna aikana kuuluneet A, B ja C, jotka myös ovat omistaneet kaikki yhtiön osakkeet. Kysymyksessä olevissa olosuhteissa ei pelkästään sen, ettei hallitus ole osakeyhtiölain 13 luvun 2 §:n (687/1983) mukaisesti pääomavajauksen havaittuaan kutsunut yhtiökokousta käsittelemään selvitystila-asiaa, voida olettaa aiheuttaneen rahoitusyhtiölle vahinkoa, koska on todennäköistä, että yhtiökokous olisi vielä tuolloin lain sallimin tavoin selvitystilauhasta huolimatta päättänyt jatkaa yhtiön toimintaa samalla tavalla kuin nyt on tapahtunut. Rahoitusyhtiön vahinkoon on kuitenkin vaikuttanut se, ettei yhtiötä ole edeltä ilmenevällä osakeyhtiölain 13 luvun 2 §:n edellyttämällä tavalla asetettu selvitystilaan vuonna 1992.

Sikäli kuin yhtiön edellä mainittu velkaantuminen on tapahtunut sen jälkeen, kun yhtiö olisi tullut asettaa selvitystilaan, ei sittemmin maksamatta jääneitä velkoja olisi lainkaan syntynyt, jos hallitus olisi menetellyt osakeyhtiölain 13 luvun 2 §:ssä (687/1983) säädetyllä tavalla. B ja C ovat muutoksenhaussa myöntämänsä mukaisesti tältä osin hallituksen jäseninä osakeyhtiölain 15 luvun 1 §:n nojalla velvollisia korvaamaan rahoitusyhtiölle osakeyhtiölakia rikkomalla aiheuttamansa vahingon.

Sikäli kuin yhtiön edellä mainittu velkaantuminen on tapahtunut jo ennen kuin yhtiö olisi tullut asettaa selvitystilaan, kysymys on siitä, olisivatko nämä velat kuitenkin tulleet suoritetuiksi, jos yhtiö olisi asetettu selvitystilaan lain edellyttämässä ajassa. Yleisesti ottaen voidaan olettaa, että osakeyhtiölain pakkoselvitystilaa koskevia säännöksiä rikkomalla tapahtuva yhtiön toiminnan pitkittäminen entisestään heikentää yhtiön taloudellista asemaa ja siten muun muassa velkojien mahdollisuutta saada suoritusta saatavilleen. Yhtiön toimintaa on jatkettu vielä lähes kolme vuotta sen jälkeen, kun yhtiö osakeyhtiölain säännösten mukaan olisi tullut asettaa selvitystilaan. Ainakin yhtiön 31.5.1992 päättyneeltä tilikaudelta laaditun tilinpäätöksen mukaan yhtiön ylivelkaisuus on tuolloin ollut suhteellisesti lievää, kun oman pääoman vajaus on ollut noin 78 000 markkaa taseen loppusumman ollessa yli 1 000 000 markkaa. Yhtiön taloudellisen aseman kehittymisestä vuosina 1992 - 1995 ei jutussa ole esitetty luotettavaa selvitystä. Sanottuun nähden Korkein oikeus katsoo, etteivät B ja C, joilla olisi ollut rahoitusyhtiötä paremmat mahdollisuudet esittää asiasta selvitystä, ole näyttäneet, ettei nyt kysymyksessä oleville saataville olisi saatu suoritusta, jos yhtiö olisi aikanaan asetettu selvitystilaan osakeyhtiölain 13 luvun 2 §:n (687/1983) edellyttämällä tavalla. Näillä perusteilla B ja C ovat tältäkin osin osakeyhtiölain 15 luvun 1 §:n nojalla velvollisia korvaamaan rahoitusyhtiölle osakeyhtiölakia rikkomalla aiheuttamansa vahingon.

Korkein oikeus katsoo hovioikeuden tavoin, ettei vahingonkorvausta ole perustetta sovitella käräjäoikeuden tuomitsemaa määrää alhaisemmaksi.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet vahvennetussa jaostossa presidentti Heinonen sekä oikeusneuvokset Nikkarinen, Taipale, Raulos, Möller, Tulokas, Hidén, Vuori, Arponen, Bygglin ja Mansikkamäki. Esittelijä Pekka Pulkkinen.