KKO:2009:92

Vahingonkorvaus - Vahingonkorvauslain soveltamisala
Saamisen vanhentuminen
Diaarinumero: S2007/513
Esittelypäivä: 17.6.2009
Antopäivä: 15.12.2009
Taltio: 2574
Yhtiö, jolta A oli tilannut syksyllä 1986 veneen, luovutti tilauksen perusteella valmistamansa veneen A:lle toukokuussa 1987. A puolestaan myi 31.3.2000 veneen B:lle. Vene upposi sukellusretkellä 10.8.2000. Kysymys siitä, oliko B:llä oikeus vaatia korvausta yhtiöltä veneen valmistamiseen ja rakentamiseen liittyvistä virheistä johtuneista vahingoista rikkomusvastuuta koskevien säännösten nojalla ja, mikäli näin oli, oliko tuo oikeus vanhentunut. (Ään.)

VahL 1 luku 1 §
VahL 7 luku 2 § (412/1974)

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa
Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa
Korkeimman oikeuden ratkaisu
Asian käsittely alemmissa oikeuksissa
Kanne Porvoon käräjäoikeudessa
Marko ja Juha-Petri P sekä Tarja L lausuivat kanteessaan, että Matti S oli tilannut Oy Marino Ab:ltä (jäljempänä Marino) Marino 7000 -merkkisen huviveneen. Vene oli valmistunut huhtikuussa 1987 ja se oli luovutettu Matti S:lle toukokuussa 1987. Vene oli varustettu ns. sinisellä kilvellä osoitukseksi siitä, että vene täytti ominaisuuksiltaan Pohjoismaisen venestandardin (NBS) veneen tyyppihyväksynnässä noudatettavat määräykset. Matti S oli myynyt veneen Marko ja Juha-Petri P:lle sekä Tarja L:lle 31.3.2000 tehdyllä kaupalla. Marino oli toiminut tuossa kaupassa välittäjänä, suositellut ja 23.5.2000 myynyt veneeseen vaihdettavaksi dieselmoottorin ja perävetolaitteen sekä markkinoinut ostajille venevakuutuksen.

Vene oli uponnut sukellusretkellä 10.8.2000. Uppoaminen oli johtunut veneen konetilan ilmanottoaukkojen virheellisestä sijoittamisesta ja veneen perän liian matalasta varalaidasta. Vene ei ollut niin turvallinen kuin sen olisi veneasetuksen (152/1969) 1 §:n mukaan tullut olla. Vene ei ollut täyttänyt myöskään edellä mainittuja Pohjoismaisia turvamääräyksiä. Marino oli tiennyt venetyypin virheistä samanlaiselle veneelle aiemmin tapahtuneen onnettomuuden perusteella. Yhtiö oli omalla kustannuksellaan korjannut niiden veneiden takalaudat, joiden omistajat oli tavoitettu. Yhtiö ei kuitenkaan ollut viranomaisten kehotuksista huolimatta ryhtynyt riittäviin toimenpiteisiin korjatakseen muissa valmistamissaan samanlaisissa veneissä olleet virheet.

Marino oli veneen rakentajana ja valmistajana vastuussa veneen uppoamiseen johtaneista veneessä olleista valmistus- ja rakennusvirheistä, veneen välittäjänä vastuussa siitä, etteivät kantajat olleet saaneet oston yhteydessä oikeita tietoja veneestä, moottorin ja perävetolaitteen myyjänä vastuussa siitä, että dieselmoottori ja perävetolaite olivat lisänneet veneen peräpainoisuutta ja edesauttaneet sen uppoamista ja venevakuutuksen markkinoijana vastuussa siitä, että kantajien ottama venevakuutus ei ollut korvannut veneen uppoamisesta johtuneita vahinkoja.

Yhtiön vastuu veneen valmistajana perustui vahingonkorvauslain säännöksiin ja yhtiön tuottamukseen. Kysymys oli virheellisestä sekä hengelle ja omaisuudelle vaarallisesta kestokulutustavarasta.

Kantajille oli aiheutunut esinevahinko. Siltä osin kuin vahingossa oli saamatta jääneen vakuutuskorvauksen osalta kysymys taloudellisesta vahingosta, vahinko oli yhteydessä esinevahinkoon ja vahingon korvaamiseen oli erityisiä syitä. Kantajien oikeus vahingonkorvaukseen ei ollut vanhentunut, koska vanhentuminen ei ollut alkanut veneen luovuttamisesta ensimmäiselle ostajalle vaan vasta vahingon sattumisesta vuonna 2000.

Marko P myötäpuolineen vaati Marinoon kohdistamassaan kanteessa, että yhtiö velvoitetaan korvaamaan heille veneen ja sen mukana uponneiden varusteiden hankkimisesta sekä veneen kunnostamisesta johtuneet kustannukset yhteensä 27 236,38 euroa, veneen ja varusteiden nostamisesta ja kuljettamisesta aiheutuneet kustannukset 6 121,20 euroa, veneen säilytyksestä 1.9.2000 alkaen aiheutuneet kulut 3 342 euroa sekä Marko P:lle vakuutuksen omavastuuosuus 126 euroa kaikki vaaditut määrät viivästyskorkoineen 20.6.2002 lukien.

Vastaus
Marino kiisti kanteen ja vaati sen hylkäämistä ensisijaisesti vanhentuneena ja toissijaisesti perusteettomana.

Kantajat olivat perustaneet kanteensa vahingonkorvauslakiin. Kantajat olivat kuitenkin johtaneet oikeutensa Matti S:ltä. Matti S:n oikeus sopimusperusteiseen vahingonkorvaukseen oli vanhentunut vuonna 1997. Matti S ei ollut voinut luovuttaa kantajillekaan parempaa oikeutta. Kantajien oikeus vahingonkorvaukseen oli sen vuoksi vanhentunut. Kantajilla ei ollut kuitenkaan oikeutta vahingonkorvaukseen myöskään vahingonkorvauslain nojalla, koska sekin oli vanhentunut kymmenen vuoden kuluttua veneen valmistumisesta.

Asiassa ei voitu soveltaa myöskään tuotevastuulakia, koska se oli tullut voimaan vasta 1.9.1991 eikä laki koske tuotteelle itselleen aiheutunutta vahinkoa.

Marino ei ollut toiminut välittäjänä Matti S:n ja kantajien välisessä kaupassa eikä yhtiö ollut suositellut moottorin vaihtamista dieselmoottoriksi. Kantajat olivat itse halunneet moottorin vaihdettavaksi. Vakuutusasiassa yhtiö oli toiminut vain vihjeasiamiehenä.

Venettä valmistettaessa ei ollut rikottu turvallisuusmääräyksiä. Veneen ilmanottoaukot oli tosin sijoitettu matalammalle kuin NBS-säännöt olisivat edellyttäneet. Pohjoismaisissa standardeissa oli kuitenkin kysymys vapaaehtoisesta järjestelmästä, ei viranomaismääräyksestä. Yhtiö oli lisäksi vuonna 1994 lähettänyt kaikille saman venetyypin ostajille kirjeen kehottaen välttämään peräosan voimakasta lastaamista.

Ilma-aukkojen sijainti ei ollut ollut tämänkään onnettomuuden syynä. Veneen uppoaminen oli johtunut
- veneen huomattavasta ylikuormaamisesta,
- veneen kuormaamisesta peräpainotteisesti
- kantajien kokemattomuudesta sekä puutteellisista veneenkäsittelytaidoista,
- veneen valmistamisen jälkeen veneen pistopunkan ja konetilan väliin tehdystä sääntöjen vastaisesta huoltoaukosta, mikä oli edesauttanut veden pääsyä veneen sisätiloihin,
- samana kesänä tapahtuneen pohjakosketuksen aiheuttamista hiusvaurioista, joiden seurauksena veneen konetilaan ja palkistoon oli saattanut kertyä vesilastia sekä
- vaikeista tuuliolosuhteista.

Onnettomuus ei ollut johtunut siitä, että vene ei olisi ollut turvallinen. Yhtiön tiedossa ei ollut, että muita samaa tyyppiä olevia veneitä olisi uponnut.

Yhtiö kiisti osan korvausvaatimuksista myös määrältään ja katsoi, ettei sitä tule ainakaan velvoittaa korvaamaan veneen kunnon selvittämisestä ja kunnostuksesta, veneen nostamisesta sekä säilyttämisestä aiheutuneita kustannuksia.

Käräjäoikeuden tuomio 2.2.2005
Marinon vastuu perustui yhtiön ja Matti S:n sopimussuhteeseen vuodelta 1987. Sopimussuhteissa korvausvastuun vanhentuminen alkoi sopimuksen tekemisestä. Matti S:n oikeus vaatia korvausta veneen virheellisten ominaisuuksien johdosta oli vanhentunut vuonna 1997. Matti S ei ollut voinut luovuttaa kantajillekaan parempaa oikeutta. Kantajat eivät voineet kiertää sopimusperusteisen korvausvastuun vanhentumista perustamalla vaatimuksensa vahingonkorvauslakiin. Heidän oikeutensa vahingonkorvaukseen oli sen vuoksi vanhentunut. Käräjäoikeus hylkäsi kanteen.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Ulf Skogster.

Helsingin hovioikeuden päätös 11.4.2007
Käräjäoikeus ei ollut ottanut kantaa Marinon asemaan veneen välittäjänä ja vastuuseen dieselmoottorin myyjänä. Mikäli Marinon katsottaisiin toimineen välittäjänä vuonna 2000 tehdyssä kaupassa, vahinkojen korvaamiseen olisi sovellettava kuluttajansuojalain säännöksiä. Muussa tapauksessa kantajat ja yhtiö eivät olleet olleet sopimuskumppaneita. Tältä osin kysymys oli sopimussuhteen ulkopuolella tapahtuneesta vahingosta, johon oli sovellettava vahingonkorvauslakia. Kun kanne oli nostettu ennen velan vanhentumisesta annetun lain voimaantuloa, vahingonkorvausvastuun vanhentumista oli arvioitava vahingonkorvauslain 7 luvun 2 §:n (412/1974) nojalla. Sen perusteella oikeus vahingonkorvaukseen ei ollut vanhentunut, kun korvausta oli vaadittu kymmenen vuoden kuluessa vahingon tapahtumisesta, tässä tapauksessa veneen uppoamisesta. Hovioikeus kumosi käräjäoikeuden tuomion ja palautti asian käräjäoikeuteen uudelleen käsiteltäväksi.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Pentti W. Korhonen, Markus Nikolainen ja Liisa Lehikoinen, joka myös esitteli asian.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa
Marinolle myönnettiin valituslupa.

Marino vaati valituksessaan hovioikeuden päätöksen kumoamista siltä osin kuin hovioikeus on katsonut, että Marko P:n, Tarja L:n ja Juha-Pekka P:n oikeus vahingonkorvaukseen yhtiöltä veneen valmistajana, rakentajana ja liikkeelle laskijana ei ole vanhentunut.

Marko P myötäpuolineen vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu
Asian tausta ja alempien oikeuksien ratkaisut

1. Marino ja Matti S olivat syksyllä 1986 sopineet Marino 7000 -merkkisen veneen ja siihen asennettavan moottorin kaupasta. Yhtiö oli valmistanut veneen, joka oli 20.5.1987 luovutettu Matti S:lle. Matti S oli puolestaan 31.3.2000 myynyt veneen moottoreineen ja tarvikkeineen Marko ja Juha-Petri P:lle ja Tarja L:lle. Yhtiö oli myynyt Marko ja Juha-Petri P:lle ja Tarja L:lle veneeseen uuden moottorin ja perävetolaitteen. Vene oli uponnut sukellusretkellä 10.8.2000.

2. Marko ja Juha-Petri P ja Tarja L ovat yhteisessä kanteessaan käräjäoikeudessa vaatineet Marinolta korvausta muun muassa veneen ja siihen kuuluneiden varusteiden arvosta ja pelastamiskustannuksista sekä vedestä nostetun veneen säilytyskustannuksista.

3. Käräjäoikeus katsoi tuomiossaan Marinon korvausvastuun perustuvan Marinon ja Matti S:n väliseen sopimussuhteeseen. Myydessään veneen Marko ja Juha-Petri P:lle ja Tarja L:lle Matti S ei voinut luovuttaa näille parempaa oikeutta kuin hänellä itsellään oli ollut. Sopimusvastuuta ei myöskään voitu syrjäyttää vetoamalla rikkomusvastuuta koskeviin normeihin. Kun Matti S oli saanut tilaamansa veneen vuonna 1987, hänen oikeutensa vaatia korvausta veneen väitetyn virheellisen ominaisuuden perusteella oli vanhentunut vuonna 1997. Käräjäoikeus hylkäsi kantajien asiassa esittämät vaatimukset vanhentuneina. Lisäksi käräjäoikeus lausui, että mikäli tapaukseen soveltui vahingonkorvauslaki, kantajien vastaajiin kohdistama veneen valmistukseen perustuva korvausvaatimus oli vahingonkorvauslain nojalla vanhentunut.

4. Marko ja Juha-Petri P:n ja Tarja L:n valituksen johdosta hovioikeus on päätöksessään todennut, ettei käräjäoikeus ollut ottanut kantaa väitteisiin Marinon asemasta välittäjänä Matti S:n myydessä veneen kantajille eikä Marinon mahdollisesta vastuusta uuden moottorin myyjänä. Mikäli Marko ja Juha-Petri P ja Tarja L ja toisaalta Marino eivät olleet sopimuskumppaneita veneen kaupassa, kysymys oli sopimussuhteen ulkopuolella tapahtuneesta vahingosta, johon oli sovellettava vahingonkorvauslakia. Hovioikeus on katsonut, soveltaen veneen ostohetkellä vuonna 2000 voimassa olleen vahingonkorvauslain 7 luvun 2 §:ää (412/1974), ettei oikeus vahingonkorvaukseen ollut vanhentunut, kun vahinko oli tapahtunut veneen upottua 10.8.2000. Koska hovioikeus ei voinut ensimmäisenä oikeusasteena ottaa kantaa sanottuihin seikkoihin, hovioikeus on kumonnut käräjäoikeuden ratkaisun pääasian osalta ja palauttanut asian käräjäoikeuteen.

Valitus ja kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

5. Marino on vaatinut Korkeinta oikeutta kumoamaan hovioikeuden päätöksen siltä osin kuin hovioikeus on katsonut, ettei Marinon asemaan veneen valmistajana, rakentajana ja liikkeelle laskijana perustuva kantajien oikeus vahingonkorvaukseen ollut vanhentunut. Marinon mukaan kantajat ovat yrittäneet keinotekoisesti kiertää sopimusperusteista vanhentumista esittämällä rikkomusvastuuta koskevia perusteita. Sopimussuhteessa vanhentuminen alkaa velvoitteen syntymisestä. Matti S:n oikeus vaatia sopimussuhteessa korvausta veneen väitetyn virheen perusteella on vanhentunut vuonna 1996 tai viimeistään 1997, eikä Matti S:n sopimuskumppaneilla ole ollut parempaa oikeutta kuin Matti S:llä itsellään. Jos asiassa tulisi sovellettavaksi vahingonkorvauslaki, korvausvaatimukset olisivat vanhentuneet vahingonkorvauslain 7 luvun 2 §:n mukaan.

6. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko kantajilla oikeus vaatia korvausta veneen valmistamiseen ja rakentamiseen liittyvistä vahingoista rikkomusvastuuta koskevien säännösten nojalla ja, mikäli näin on, onko tuo oikeus vanhentunut.

Korkeimman oikeuden kannanotot

7. Korkein oikeus toteaa, että velvoiteoikeudessa on vallitsevana jaottelu sopimusperusteisen vastuun ja muun vahingonkorvausvelvollisuuden eli rikkomusvastuun välillä. Sillä, minkä vastuujärjestelmän sääntöjen mukaan korvausvaatimusta arvioidaan, on merkitystä sovellettavien oikeussääntöjen kannalta, muun muassa siinä, minkälaisin perustein eri vahinkolajeja korvataan ja miten korvausvaatimuksen vanhentuminen määräytyy.

8. Sopimusoikeudellisen korvausvastuun lähtökohtana ovat sopimuksen osapuolten väliset, sopimuksesta tai siihen vaikuttavasta lainsäädännöstä johtuvat velvoitteet, joiden rikkomiseen korvausvastuu voidaan perustaa. Sopimuksen osapuolilla on laajat mahdollisuudet määrätä itse oikeuksiensa ja velvollisuuksiensa sisällöstä ja niihin liittyvästä vastuusta siltä osin kuin pakottaviksi säädetyistä lain säännöksistä ei johdu muuta. Vaatimuksia, joiden perusteena on sopimuksen rikkominen, ei myöskään sopimuskumppanin myöhempi sopimuskumppani voi yleensä toteuttaa nojautumalla sopimusvastuusta riippumattomaan vastuuseen. Tähän liittyy Korkeimman oikeuden ratkaisu KKO 2008:31, jossa kantajina olleiden henkilöiden korvausvaatimus perustui pelkästään siihen, että vastaajana ollut rakennusliike, johon kantajat eivät olleet sopimussuhteessa, oli rakennusliikkeen ja asunto-osakeyhtiön välillä solmitussa laskutyösopimuksessa tarkoitettuna urakoitsijana täyttänyt sopimuksenmukaisen rakentamisvelvoitteen virheellisesti. Korkein oikeus katsoi, ettei vahingonkorvauslakiin nojautuville korvausvaatimuksille ollut lain mukaista perustetta.

9. Toisaalta sopimusperusteiseen vastuuseen voi yleensä vedota vain sopimuksen osapuoli. Kyseessä on sopimusoikeudellinen pääperiaate, josta on poikettu tiettyjä sopimustyyppejä koskevassa erillissääntelyssä. Kuluttajansuojalain 5 luvun 31 §:n mukaan (16/1994), joka on tullut voimaan 1.7.1994 ja jota ei sovelleta ennen 1.7.1994 tapahtuneeseen virheellisen tavaran luovutukseen, ostajalla on oikeus kohdistaa tavaran virheeseen perustuva, sanotun luvun säännösten mukainen vaatimuksensa myös elinkeinonharjoittajaan, joka aikaisemmassa myyntiportaassa on luovuttanut tavaran jälleenmyyntiä varten. Ennen sanotun kuluttajansuojalain säännöksen säätämistä ostaja ei voinut kohdistaa tavaran virheen perusteella vaatimuksia sopimusvastuun mukaisista seuraamuksista suoraan aikaisempaan myyntiportaaseen tai valmistajaan, johon hän ei ollut sopimussuhteessa, ellei sellaisia vaatimuksia voitu perustaa valmistajan antamaan takuusitoumukseen.

10. Rikkomusvastuun alalla vahingonkorvauslaki puolestaan on toiselle tahallisesti tai tuottamuksella aiheutettua vahinkoa koskeva yleislaki. Vahingonkorvauslain soveltamisalaa koskevassa 1 luvun 1 §:ssä säädetään, ettei vahingonkorvauslaki koske, ellei siinä tai muussa laissa toisin säädetä, sopimukseen perustuvaa tai muussa laissa säädettyä korvausvastuuta. Soveltamisalasäännöksen mukaan sopimukseen perustuva vastuu siis lähtökohtaisesti syrjäyttää vahingonkorvauslain ja määräytyy omien sääntöjensä mukaan.

11. Kysymys rikkomusperusteisen ja sopimusperusteisen vastuun keskinäisestä suhteesta on kuitenkin monitahoinen eikä sitä voida arvioida yksiselitteisin tai kaavamaisin tavoin erilaisissa tilanteissa ja henkilösuhteissa. Jos kysymyksessä on sopimuksesta riippumatta voimassa olevan velvollisuuden rikkominen, velvollisuus vahingon korvaamiseen sen kärsijälle voi syntyä vahingonkorvauslain nojalla niin, ettei vahingonkorvauslain soveltamista sulje pois pelkästään se seikka, että vahinko kohdistuu omaisuuteen, joka on sopimuksiin perustuvan luovutusketjun kautta peräisin vahingon aiheuttajalta. Tähän soveltamismahdollisuuteen vaikuttaa muun muassa se seikka, minkä luontoisen velvollisuuden rikkomisesta on kysymys.

12. Vaatiessaan Marinolta korvauksia vahingonkorvauslain nojalla Marko ja Juha-Petri P ja Tarja L ovat perustaneet vaatimuksensa erityisesti yhtiön tuottamukseen onnettomuusveneen valmistamisessa ja rakentamisessa. Tältä osin he ovat vedonneet asianomaisten säännösten ja määräysten mukaisten turvallisuusvelvoitteiden laiminlyönteihin ja veneen rakenteissa havaittuihin vakaviin turvallisuuspuutteisiin. Marko ja Juha-Petri P ja Tarja L ovat viitanneet erityisesti tuoteturvallisuuslain (914/1986) määräyksiin perustuvien turvallisuusvaatimusten rikkomiseen ja yhteispohjoismaisen venenormiston (Nordisk båtstandard, NBS 1983) veneiden turvallisuutta koskevien määräysten ja niihin kuuluvan niin sanotun sinisen kilven järjestelmän turvallisuusmääräysten ja -velvoitteiden rikkomiseen. Lisäksi he ovat viitanneet yleisiin tuotteen turvallisuusedellytyksiin, muun muassa veneliikenneasetuksesta (152/1969) ilmenevään turvallisuusvaatimukseen.

13. Mainitunlaisille säännöksille ja määräyksille, joihin kanteen tueksi on viitattu, on luonteenomaista, että ne koskevat hyödykkeen turvallisuudelle asetettavia yleisiä vaatimuksia. Ne koskevat lähtökohtaisesti kaikkia kunkin normin tai järjestelmän soveltamisalaan kuuluvia hyödyketyyppejä ja niiden tarkoituksena on suojata kenen tahansa hyödykkeen omistajan tai käyttäjän etuja. Valmistajan velvollisuus noudattaa tällaisia turvallisuusvaatimuksia ei riipu sopimuksesta eikä Matti S:n venettä koskeneeseen tilaussopimukseen ollut merkittykään mitään niitä koskevaa määräystä. Etenkään nyt kysymyksessä olevan kaltaisen kestokulutushyödykkeen osalta ei velvollisuuksien noudattamisen merkitys myöskään rajoitu valmistajan ja hyödykkeen ensimmäisen ostajan väliseen suhteeseen.

14. Nyttemmin tuotevastuulaki (694/1990), joka koskee lain voimaantulon jälkeen liikkeelle laskettujen tuotteiden aiheuttamia vahinkoja eikä siten edes ajallisesti sääntele Marinon vastuuta kanteessa tarkoitetusta veneestä, asettaa tuotteen valmistajan tuottamuksesta riippumattomaan korvausvastuuseen henkilö- ja esinevahingoista, jotka aiheutuvat tuotteen puutteellisesta turvallisuudesta. Tämä vahingonkorvauslakia ankaramman vastuuperusteen määräävä korvaussäännöstö tulee sovellettavaksi riippumatta siitä, onko valmistajan ja vahingonkärsijän välillä sopimussuhde. Toisaalta tuotteelle itselleen aiheutuvia vahinkoja ei tuotevastuulain nojalla korvata. Tästä tuotevastuulain mukaisesta, tuottamuksesta riippumatonta vastuuta koskevasta rajoituksesta ei kuitenkaan ole perusteltua tehdä sellaista päätelmää, ettei esineen valmistajalle voisi myöskään vahingonkorvauslain nojalla syntyä tahallisuuden tai tuottamuksen perusteella vastuuta esineelle itselleen aiheutuneesta vahingosta, jos korvausvastuun edellytykset muutoin täyttyvät.

15. Tuotevastuulaki sisältää kansalliset säännökset tuotevastuuta koskevien jäsenvaltioiden lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten lähentämisestä annetun neuvoston direktiivin 85/374/ETY (tuotevastuudirektiivi) voimaansaattamiseksi. Direktiivillä on siinä säänneltyjen kysymysten osalta toteutettu jäsenvaltioiden lainsäädännön täydellinen harmonisointi (Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen ratkaisu asiassa C-402/03, Skov ja Bilka, tuomio 10.1.2006, Kok. s. I-199, 22 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Näin ollen on vielä syytä kiinnittää huomiota siihen, onko mainitulla direktiivillä merkitystä oikeussääntöjen tulkinnan kannalta sen kaltaisessa vastuukysymyksessä, joka nyt on arvioitavana.

16. Tuotevastuudirektiivi koskee valmistajan vastuuta vahingosta, joka aiheutuu hänen tuotteensa puutteellisesta turvallisuudesta (1 artikla). Vahinkoa kärsineen on näytettävä toteen vahinko, tuotteen puutteellinen turvallisuus sekä puutteellisen turvallisuuden ja vahingon välinen syy-yhteys (4 artikla). Direktiivin mukainen valmistajan vastuu on siten tuottamuksesta riippumaton. Direktiivi ei koske valmistajan vastuuta turvallisuudeltaan puutteellisen tuotteen itsensä vahingoittumisesta tai tuhoutumisesta (9 artiklan b alakohta).

17. Lisäksi tuotevastuudirektiivin 13 artiklasta ilmenee nimenomaisesti, ettei direktiivi rajoita vahinkoa kärsineen oikeutta korvaukseen sopimukseen perustuvaa vastuuta tai sopimussuhteen ulkopuolista vastuuta koskevien säännösten nojalla taikka sellaisen erityisen vastuujärjestelmän perusteella, joka on olemassa direktiivin tiedoksiantohetkellä. Euroopan yhteisöjen tuomioistuin on todennut mainitun 13 artiklan merkitsevän, että direktiivillä käyttöön otettu järjestelmä ei estä soveltamasta muita sopimukseen perustuvaa vastuuta tai sopimussuhteen ulkopuolista vastuuta koskevia järjestelmiä, kunhan näillä on jokin muu perusta, kuten piileviä virheitä koskeva vastuu tai tuottamus (EY-tuomioistuimen em. ratkaisu asiassa Skov ja Bilka, tuomion kohta 47, sekä asiassa C-285/08, Moteurs Leroy Somer, tuomio 4.6.2009, tuomion kohta 23).

18. Edellä todettu huomioon ottaen myöskään tuotevastuudirektiivistä ei johdu estettä vahingonkorvauslain soveltamiselle vaatimukseen, joka kohdistuu tuotteen valmistajaan ja perustuu väitteeseen siitä, että tuote on vahingoittunut tai tuhoutunut, koska se on valmistajan tuottamuksen vuoksi ollut turvallisuudeltaan puutteellinen.

19. Edellä esitetyin perustein Korkein oikeus katsoo, ettei se seikka, että Marko ja Juha-Petri P ja Tarja L olivat hankkineet veneen kaupalla sen aiemmalta omistajalta, joka puolestaan oli ostanut veneen sen valmistaneelta Marinolta, sinänsä ole esteenä heidän kanteensa hyväksymiselle vahingonkorvauslain nojalla, mikäli sanotun lain korvausvastuuta koskevat edellytykset täyttyvät.

20. Kyseisten korvausvaatimusten vanhentumiseen on hovioikeuden katsomin tavoin sovellettava vahingonkorvauslain 7 luvun 2 §:ää (412/1974), joka on kumottu lailla 733/2003. Korkein oikeus katsoo hovioikeuden lausumilla perusteilla, ettei nyt kysymyksessä oleva oikeus vahingonkorvaukseen ole mainitun lain nojalla vanhentunut.

Päätöslauselma
Hovioikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet presidentti Pauliine Koskelo sekä oikeusneuvokset Pasi Aarnio, Juha Häyhä (eri mieltä), Timo Esko ja Soile Poutiainen. Esittelijä Anna-Liisa Hyvärinen.

Eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Oikeusneuvos Häyhä:

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

Kantajat, Marko ja Juha-Petri P sekä Tarja L ovat 31.3.2000 tehdyllä sopimuksella ostaneet Matti S:ltä Marino 7000 -merkkisen moottoriveneen, jonka Matti S oli puolestaan ostanut veneen valmistajalta Oy Marino Ab:ltä elokuussa 1986 tehdyllä tilaussopimuksella. Vene oli uponnut sukellusmatkalla 10.8.2000. Marko ja Juha-Petri P sekä Tarja L ovat asiassa vaatineet Marinolta vahingonkorvausta muun ohella veneen ja siihen kuuluneiden varusteiden arvosta ja pelastamiskustannuksista.

Kanteessa vaaditut vahingot koskevat pääosin kyseessä olevaa venettä ja sen varusteita. Vahingot ovat kantajien mukaan seurausta veneen turvallisuuspuutteista, joista Marino vastaa.

Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko kantajien oikeus vahingonkorvaukseen Marinolta vanhentunut sikäli kuin on kyse yhtiön vastuusta veneen valmistajana, rakentajana ja liikkeellelaskijana.

Asianosaisten kannat Korkeimmassa oikeudessa

Marinon mukaan asiassa on kysymys sopimusperusteisesta korvausvastuusta, jota olisi pitänyt vanhentumisasetuksen 1 §:n mukaan vaatia kymmenen vuoden kuluessa sopimuksen tekemisestä. Kantajat johtavat oikeutensa omalta sopimuskumppaniltaan Matti S:ltä eikä Matti S ole voinut luovuttaa Marko ja Juha-Petri P:lle ja Tarja L:lle parempaa oikeutta kuin mitä hänellä itsellään on ollut. Marinon ja Matti S:n välinen sopimus on tehty elokuussa 1986. Kannetta ei ole nostettu eikä vanhentumista muullakaan tavalla katkaistu kymmenen vuoden kuluessa sopimuksenteosta.

Kantajien mukaan Marinon vastuu perustuu vahingonkorvauslakiin. Kantajat ovat kanteensa perusteeksi vedonneet siihen, että Marino oli valmistanut määräysten ja teknisten vaatimusten vastaisen ja siten virheellisen veneen. Kysymyksessä on ollut virheellinen ja vaarallinen kulutustavara, joka on ollut hengelle ja omaisuudelle vaarallinen ja siten myös tuoteturvallisuuslain säännösten vastainen. Marino oli myös antanut veneestä vääriä tietoja. Vahingonkorvauslain mukaista vahingonkorvausta on asiaan sovellettavan vahingonkorvauslain (412/1974) 7 luvun 2 §:n mukaan vaadittava kymmenen vuoden kuluessa vahingon tapahtumisesta. Vahinko on tapahtunut 10.8.2000 ja kanne on tullut vireille 14.6.2002, joten oikeus vahingonkorvaukseen ei ollut vanhentunut.

Tuotteiden turvallisuutta koskeva sääntely

Vaarallisia tuotteita koskevat toisaalta tuotteiden turvallisuustason takaamista yleisesti tukevat tuoteturvallisuutta koskevat säännökset (tärkeimpänä tuoteturvallisuuslaki 914/1986) sekä toisaalta turvallisuudeltaan puutteellisten tuotteiden aiheuttamien vahinkojen korvaamiseen sovellettavat vahingonkorvausoikeudelliset säännökset. Tuoteturvallisuutta edistää tuoteturvallisuuslain ohella eri tuoteryhmiä koskeva erityissääntely turvallisuusstandardeineen sekä viranomaisvalvonta. Tuoteturvallisuutta tarkoittavien normien yleisenä tarkoituksena on varmistaa ennakolta, että markkinoilla olevat tuotteet ovat riittävän turvallisia.

Vahingonkorvaus ei ole tuoteturvallisuuden alaan luettavien säännösten rikkomisen säännönmukainen seuraamus. Vaarallisten tuotteiden aiheuttamat vahingot voidaan yksittäistapauksittain korvata jälkikäteen sen mukaan kuin 1.9.1991 voimaantulleessa tuotevastuulaissa (694/1990) on säädetty. Kuten käräjäoikeus on todennut, tuotevastuulakia ei kuitenkaan voida soveltaa tässä asiassa, sillä vene on laskettu liikkeelle vuonna 1987 eli ennen tuotevastuulain voimaantuloa. Kuitenkin tuotevastuulaista riippumatta on tuotteen turvallisuuspuutteen aiheuttamia vahinkoja voitu arvioida tavanomaisten sopimuksenulkoisen vastuun periaatteiden mukaisesti, kuten on pääteltävissä tuotevastuulain voimaantuloa edeltäneestä oikeuskäytännöstä (ks. esim. KKO 1981 I 1, KKO 1981 II 109, KKO 1983 II 33, KKO 1984 II 225 ja KKO 1988:30).

Tuotevastuuta koskevan lainvalmisteluaineiston nojalla on pääteltävissä, kuinka tuotteen turvallisuuspuutteesta aiheutuneiden vahinkojen korvaaminen on oikeudellisesti ymmärretty mainittua lakia valmisteltaessa. Tuotevastuukomitean mietinnön mukaan silloin, kun tuote on aiheuttanut vahinkoa vain itselleen, korvausvaatimus on perustettava muihin oikeusohjeisiin, kuten kuluttajansuojalain tavaran virhettä koskeviin säännöksiin (ks. kom.miet. 1978:19 s. 18). Samalla tavoin on tuolloin vallinnut oikeustila ymmärretty tuotevastuulakia koskevassa hallituksen esityksessä (ks. HE 119/1989 vp s. 20).

Tuotevastuulaki koskee 1 §:n 1 momentin mukaan tuotteesta henkilölle tai vahingon tapahtumisen aikaan pääasiassa yksityiseen tarkoitukseen käytetylle omaisuudelle aiheutunutta vahinkoa. Lakia ei sen 2 §:stä ilmenevän rajauksen vuoksi sovelleta tuotteelle itselleen aiheutuneisiin vahinkoihin. Lain soveltamisala on ollut tältä osin nimenomaisesti keskustelunalaisena, sillä tuotevastuukomitean mietinnössä (ks. kom.miet. 1978:19 s. 18) ehdotettiin, että tuotevastuulain mukainen korvausvastuu koskisi myös vahinkoa aiheuttaneelle tuotteelle itselleen aiheutunutta vahinkoa. Tuotevastuukomitean mietinnöstä poiketen tuotevastuulakia koskevassa hallituksen esityksessä kuitenkin todetaan, että tuotevastuulain nojalla ei suoriteta korvausta tuotteelle itselleen aiheutuneista vahingoista (ks. HE 119/1989 vp s. 20).

Tuotteelle itselleen aiheutuneiden vahinkojen osalta tuotevastuulakia koskevassa hallituksen esityksessä viitattiin siihen, että tuolloin valmisteilla olleeseen kuluttajansuojalain 5 luvun säännösten muuttamista koskevaan ehdotukseen sisältyy säännöksiä ostajan oikeudesta tietyissä tapauksissa esittää vaatimuksia myyntiketjun aiemmalle portaalle. Tuotevastuulakia koskevan hallituksen esityksen mukaan kysymys itse tuotteelle aiheutuneen vahingon korvaamisesta tulisikin ratkaista tuon lainsäädännön yhteydessä (ks. HE 119/1989 vp s. 20). Nämä nyttemmin kuluttajansuojalain (laissa 16/1994) 5 luvun 31 §:stä ilmenevät säännökset laajentavat ostajan oikeutta kohdistaa tavaran virheeseen perustuva vaatimuksensa tavaran aikaisemmassa myyntiportaassa jälleenmyyntiin luovuttaneeseen myyjään, vaikka tämä ei ole ostajan sopimuskumppani. Lainkohtaa voidaan soveltaa myös silloin, kun tavaran virhe koskee sen turvallisuutta, mutta tämä 1.7.1994 voimaantullut säännös ei ole sovellettavissa ennen lain voimaantuloa tapahtuneeseen tavaran luovutukseen.

Sekä tuotevastuukomitean mietinnöstä että tuotevastuuta koskevasta hallituksen esityksestä voidaan näin ollen päätellä, että tuotevastuulakia säädettäessä on tuotteen muille kuin itselleen aiheuttamien vahinkojen korvaamista pidetty vahingonkorvausoikeudellisena kysymyksenä, kun taas tuotteelle itselleen aiheutuneet vahingot on jäsennetty sopimusoikeuden pohjalta. Tuotevastuulaki ja kuluttajansuojalain 5 luvun 31 § on selvästi säädetty silmälläpitäen sitä, että turvallisuudeltaan puutteellisen tuotteen ympäristölleen aiheuttamat vahingot on näiden säännösten voimaantulon jälkeen tarkoitettu korvattavaksi tuotevastuulain mukaisesti, kun taas tuotteen itselleen aiheuttamat vahingot ovat korvattavissa tavaran virheen seuraamuksia koskevien säännösten perusteella.

Myyjän ja ostajan välinen sopimus sekä mahdollisesti sovellettavat kauppalain tai kuluttajansuojalain säännökset määrittävät näin ollen pääsäännön mukaan ne seuraamukset, jotka turvallisuudeltaan puutteellisen tuotteen itselleen aiheuttamista vahingoista johtuvat. Mainittu normisto tulee kuitenkin sovellettavaksi kuluttajansuojalain 5 luvun 31 §:ssä säädettyä tilannetta lukuunottamatta vain kulloisenkin kaupan osapuolten, myyjän ja ostajan välisessä suhteessa. Tämän jutun kantajien ja vastaajayhtiön välillä ei ole sopimussuhdetta.

Vahingonkorvauslain soveltamisalasta

Vahingonkorvauslaki ei lain 1 §:n mukaan koske sopimukseen perustuvaa tai muussa laissa säädettyä korvausvastuuta. Vahingonkorvauslain 1 §:n soveltamisalaa koskevasta rajauksesta huolimatta vahingonkorvauslain säännöksille on oikeuskäytännössä annettu merkitystä sopimusvastuun määrittelyssä sekä tilanteissa, joissa korvausvastuu on määritelty muussa laissa (ks. esim. KKO 1985 II 51 ja KKO 1998:115). Kysymys on kuitenkin ollut tyypillisesti sellaisen vahingonkorvauslain normin soveltamisesta, jolla on oikeusperiaatteena yleisempää velvoiteoikeudellista merkitystä, kuten esimerkiksi kohtuuttoman korkean vahingonkorvauksen kohtuullistamisen osalta on asian laita. Oikeuskäytäntö ei anna tukea päätelmälle, jonka mukaan korvausvastuu olisi yleisesti vahingonkärsineen valinnan mukaan perustettavissa vahingonkorvauslakiin sopimusoikeudellisten korvausvastuun perustavien normien rinnalla.

Vahingonkorvauslain valmisteluaineisto kuitenkin osoittaa, ettei vahingonkorvauslailla pyritty pysäyttämään oikeuskäytännön ja oikeustieteen myötä toteutuvaa vahingonkorvausoikeuden yleisten periaatteiden kehitystyötä (ks. HE 187/1973 vp s. 12). Maininta on esitetty vahingonkorvauslain soveltamisalaa koskevan säännöksen yhteydessä.

Vahingonkorvauslain soveltaminen tilanteeseen, joka on voimassaolevaa lainsäädäntöä valmisteltaessa luokiteltu sopimusoikeudelliseksi, merkitsee vahingonkorvauslain soveltamisalan uudenlaista tulkintaa. Tämän vuoksi on syytä käsitellä yleisemmin niitä perusteita, jotka puoltavat tällaista tulkintaa ja toisaalta seikkoja, jotka perustelevat päinvastaista kantaa.

On ilmeistä, että korvausasian käsittely olisi sujuvampaa, jos vahinkoa kärsineen ei tarvitse hakea korvausta erikseen sopimusoikeudellista järjestystä noudattaen siltä osin kuin tuotteen turvallisuuspuute on vahingoittanut tuotetta itseään ja erikseen tuotevastuussa vakiintunutta vastuun toteuttamistapaa noudattaen siltä osin kuin tuote on ollut vahingollinen ympäristölleen. Esimerkiksi tuotteelle itselleen aiheutuneet vahingot voivat tulla tuotevastuuna korvattaviksi silloin, kun vahingon syynä on tuotteeseen liitetyn osatuotteen turvallisuuspuute. Vahingonkärsineen voi kuitenkin olla hankala käytännössä selvittää, että vahinko on aiheutunut virheellisestä osatuotteesta. Lisäksi tuotteen valmistajat saattavat mainettaan varjellakseen korvata vapaaehtoisesti tai antamansa takuun perusteella tuotteelle itselleen aiheutuvia vahinkoja myös muille kuin sopimuskumppaneilleen. Näissä tilanteissa korvausvastuun kytkeminen vahingonkorvauslakiin ei siten johtaisi merkittäviin muutoksiin oikeustilan käytännön seurauksissa.

Kuten tuotevastuulain säätämistä koskeva lainvalmisteluaineisto osoittaa, turvallisuudeltaan puutteellisen tuotteen aiheuttamien vahinkojen korvaaminen on kuitenkin järjestetty lainsäädännössä suhteellisen selkeästi. Tuotteelle itselleen aiheutuneet vahingot on lainvalmistelussa ymmärretty osaksi irtaimen kauppaa koskevaa sääntelyä. Kysymys itse tuotteelle aiheutuneen vahingon korvaamisesta ratkaistiin tämän lähtökohdan mukaisesti kuluttajansuojalain 5 luvun 31 §:n säätämisen yhteydessä. Yleistä tarvetta tulkita vahingonkorvauslakia kyseisiin tilanteisiin soveltuvalla tavalla vastaisia tilanteita silmälläpitäen ei siten ole.

Vahingonkorvauslain soveltaminen kysymyksessä olevin osin merkitsisi myös sitä, että irtaimen tavaran kauppaan sovellettavat, joko sopimukseen tai lainsäädäntöön perustuvat, ostajapuolen velvoitteet eivät rajoittaisi alkuperäisen kauppasopimuksen ulkopuolisen oikeutta vahingonkorvaukseen. Vahingonkorvauksena olisi siten mahdollista toteuttaa sellainen vaatimus, joka tuotteen valmistajan tai myyjän oman sopimuskumppanin ajamana ei menestyisi. Tuotteen valmistaja tai myyjä ei myöskään voisi sopimuskumppaninsa sopimuskumppania kohtaan vedota siihen, että vahingonkorvauksen sijasta vahingonkärsinyttä hyvitetään jollakin muulla irtaimen kaupan virheen seuraamuksella. Vahingonkorvauslain perusteella toteutettava korvauksen määrä saattaa lisäksi johtaa epäsuhtaan valmistajan tuotteesta saamaan vastikkeeseen verrattuna. Näin voi käydä esimerkiksi silloin, kun tuote on päätynyt loppukäyttäjälle pitkän jakeluketjun kautta, jolloin koko ketjun kustannukset vaikuttavat loppukäyttäjän tuotteesta maksamaan hintaan ja sen myötä tämän kärsimän vahingon määrään.

Vastuun toteuttaminen vahingonkorvauslain nojalla asettaa vahingonkärsijän ainakin mainituissa suhteissa edullisempaan asemaan suhteessa tavaran valmistajaan kuin, missä hänen oma sopimuskumppaninsa olisi ollut. Rinnakkaisten korvausperusteiden käsilläolo houkuttaa tämän vuoksi vastuun toteuttamistapaa koskevaan laskelmointiin. Vahingonkorvauslain soveltaminen tilanteeseen, joka on edellä kuvatuin tavoin tähän asti ymmärretty osaksi irtaimen kaupan virhevastuuta, olisi lisäksi omiaan aiheuttamaan epätietoisuutta omaksutun tulkintalinjan ulottuvuudesta.

Vahingonkorvauslain soveltamista puoltavia ja sitä vastaan esitettävissä olevia perusteita harkittuani katson, että vahingonkorvauslain soveltamista vastaan puhuvat seikat ovat painavampia.

Johtopäätös

Sanotuin perustein katson, että siltä osin kuin kanteessa on vaadittu vahingonkorvausta veneelle itselleen aiheutuneista vahingoista Oy Marino Ab:n mahdollinen vahingonkorvausvastuu voi perustua irtaimen kaupan virhevastuuta koskeviin säännöksiin, jotka kuitenkin edellyttävät sopimussuhdetta vaatimuksen esittäjän ja Oy Marino Ab:n välillä. Kanne olisi näin ollen tullut laittaa vireille sen mukaan kuin määräajasta velkomisasioissa sekä julkisesta haasteesta velkojille 9.11.1868 annetussa asetuksessa on säädetty eli viimeistään kymmenen vuoden kuluessa Oy Marino Ab:tä sitovan velvoitteen syntymisestä. Pääsäännön mukaan vanheneminen on alkanut sopimuksen tekemisestä. Oy Marino Ab on myynyt veneen kauppasopimuksella, joka on tehty elokuussa 1986. Kanne on tullut vireille 14.6.2002. Kantajien oikeus vaatia vastaajayhtiöltä vahingonkorvausta on näin ollen vanhentunut siltä osin kuin kanteessa on kysymys veneelle aiheutuneista vahingoista, sekä samaan perusteeseen liittyvistä veneeseen kuuluneista varusteista, veneen ja varusteiden pelastamiskustannuksista ja vahingon selvittelykuluista sekä vedestä nostetun veneen säilytyskustannuksista.

Siltä osin kuin kanteessa on kysymys korvauksesta sen vuoksi, että Marko P:lle kuulunutta muuta veneessä ollutta irtaimistoa on tuhoutunut, edellä todetusta ilmenee, että jo ennen tuotevastuulain voimaantuloa sovellettiin oikeuskäytännössä kyseisiin vahinkoihin tavanomaisia tuottamusta edellyttäviä sopimuksenulkoisen vastuun periaatteita. Vahingonkorvausta on tältä osin vaadittava vahingonkorvauslain 7 luvun 2 §:n mukaisesti kymmenen vuoden kuluessa vahingon tapahtumisesta. Vahinko on tapahtunut 10.8.2000 ja kanne on tullut vireille 14.6.2002, joten tältä osin kanne ei ole vanhentunut. Tältä osin olen enemmistön lopputuloksen kannalla.